Olen aina ihaillut ja jopa kadehtinut ihmisiä, jotka osaavat olla luontevia ja rentoja kameran edessä tai sosiaalisissa tilanteissa. He näyttävät olevan sinut itsensä kanssa; puhuvat, nauravat ja ovat aidosti läsnä ilman jatkuvaa itsetarkkailua. Itse sen sijaan mietin tarkasti etukäteen, mitä aion sanoa. Sen huomaa esimerkiksi videoiltani: jokaisen lauseen väliin jää pieni tauko, ikään kuin aivoni yrittäisivät ehtiä aina askeleen edelle. Kun suuni puhuu, mieleni rakentaa jo seuraavaa lausetta. Lopputuloksena on hallittua, mutta etäistä puhetta, ei vapaata virtausta.
Tämä tekee myös sosiaalisista tilanteista raskaita, eikä niihin sen vuoksi mielellään osallistuisi.
Tilanne kuitenkin muuttuu, jos aihe on minulle tärkeä tai herättää suurta kiinnostusta. Silloin sanat tulevat kuin itsestään, ja ajatus virtaa esteettä. Innostus poistaa estot ja vapauttaa minut sisäisestä pakosta suunnitella kaiken etukäteen. Siinä hetkessä tunnen olevani kaikkein aidoin ja luonnollisin versio itsestäni.
Myös alkoholi tekee tämän, se vapauttaa estot ja tekee ainakin minusta sosiaalisemman. Mutta siinä on myös omat ongelmansa. Se ei ole terveellinen vaihtoehto, eikä se aina edes ole mahdollinen vaihtoehto. Eikä se ratkaise juurisyitä. Alkoholi voi hetkellisesti helpottaa, mutta jos sen käyttö menee yli, seuraa usein tilanteita, joita myöhemmin häpeän. Olen myös ihminen, joka addiktoituu helposti, joten kohtuuden pitäminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Alkoholi ei ole vastaus, vaikka se hetkeksi peittää pelot.
Lapsuuden varjot ja ujouden juuret
Uskon, että kasvatuksella ja kasvuympäristöllä on valtava vaikutus siihen, millaisia meistä tulee. Itse kasvoin nelihenkisessä perheessä pienessä kaupungissa. Vanhempani olivat usein joko töissä tai kotona, mutta heillä ei juuri ollut ystäviä, eikä sukulaisissakaan käyty säännöllisesti, ne vaativat aina pientä reissun suunnittelua. Siskoni, joka on viisi vuotta vanhempi, eli aivan eri maailmassa: omat kaverit, harrastukset ja elämänrytmi. Minulla ei ollut juuri ystäviä ennen koulun alkua, ja lapsena olin niin ujo, etten meinannut uskaltaa ostaa edes jäätelöä lähikaupasta.
Näin jälkikäteen tuntuu, että nuo varhaiset kokemukset ujoudesta ja sosiaalisesta epävarmuudesta ovat jääneet syvälle minuun. Ne elävät edelleen taustalla ja ohjaavat toimintaani huomaamatta. Ehkä siksi yhä tänäkin päivänä mietin liikaa, mitä muut ajattelevat, ja pelkään jatkuvasti tekeväni itsestäni naurunalaisen.
Tuo liiallinen pohtiminen tuntuu pidättelyltä. Aivan kuin asettaisin itseni varmuuden vuoksi jo valmiiksi tuomion penkille. Pelkään, että sanon tai teen jotain väärää, että nolaan itseni, ennen kuin kukaan ehtii edes reagoida. Huomaan, että mitä enemmän harkitsen jotakin, sitä enemmän alan vältellä sitä. Epäonnistumisen pelko kasvaa, ja asiat, jotka voisivat olla helppoja, muuttuvat vaikeiksi. Lopulta jätän ne kokonaan tekemättä
Ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä
Ehkä vaikeinta on se, että nämä pelot ja estoisuus eivät rajoitu pelkästään julkisiin tilanteisiin. Ne ulottuvat myös kaikkein lähimpiin ihmissuhteisiin. Vaikka olen ollut naimisissa 13 vuotta ja yhdessä puolisoni kanssa yli 20 vuotta, en silti tunne olevani täysin vapaa hänen seurassaan. En kehtaa laulaa, puhua Discordissa muiden kanssa hänen kuullessaan tai kuvata videoita YouTubeen kotona. Vaikka hän on sanonut, ettei mikään näistä asioista häiritse häntä, päinvastoin, että hän hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, silti en pysty luottamaan siihen täysin.
Mieleni keksii jatkuvasti uusia syitä, miksi en voisi tehdä asioita, joista oikeasti pitäisin. Häpeän niitä etukäteen. Kuvittelen näyttäväni lapselliselta, tyhmältä, naurettavalta.
Tiedostan tämän ristiriidan. En haluaisi elää näin. Haluaisin olla rohkeampi, rennompi, vapaampi. Mutta en vielä tiedä, miten siihen pääsisi. Ehkä ensimmäinen askel on juuri tämä: kirjoittaa ajatukset näkyväksi, myöntää ne itselleen ja muille. Täytyy opetella, miten estän aivojani sabotoimasta elämääni.
Vastaa